Linda Hart ja hänen kriitikkonsa – Suomalaisen transkeskustelun vakiokalusteet

 

19.1.2025 Helsingin sanomat julkaisi valtiotieteiden tohtori ja sosiologian dosentti Linda Hartin esseen Sukupuolen käsitteen hämärtäminen luo eettisiä ongelmia. Esseessään Hart avaa lukijoille sitä, mitä tapahtuu, kun puhe kaksijakoisesta biologisesta sukupuolesta halutaan torjua – niin Suomessa kuin laajemmin länsimaissa – vähintään huonona käytöksenä, ellei tieteellisenä faktavirheenä, toisinaan jopa suoranaisena vihapuheena.

Esseessään Hart muistuttaa, että biologinen sukupuoli on yhteiskunnassa kuitenkin edelleen keskeinen jakolinja:

”Useimmat naisten ja miesten väliset tasa-arvo-ongelmat ovat sitkeitä ja kiinnittyvät naisten ja miesten välisiin fyysisiin eroihin. Sukupuolella on väliä muun muassa väkivallassa, voimankäytössä, urheilussa ja lisääntymisessä. Lisääntymisikäiset naiset kohtaavat työmarkkinoilla edelleen syrjintää raskaaksi tulemisen mahdollisuuden vuoksi.”

Toisin sanoen, mikäli käsitämme sukupuolen ainoastaan subjektiivisen itsemäärittelyn kautta, kielellisenä konstruktiona tai konkreettisimmillaan satunnaisena joukkona kehon sukupuolittuneita piirteitä, kuten ajan henki ohjaa meitä tekemään, se vaikeuttaa esimerkiksi yllä mainittujen tasa-arvo-ongelmien mahdollisimman tarkkaa havaitsemista, käsittelyä ja ratkomista.

Yksi toinen sukupuolikäsityksemme hämärtymisen seurauksista, jonka Hart nostaa esille, on varomattomuuden lisääntyminen suhteessa sukupuolidysforisten alaikäisten lääketieteellisiin hoitoihin. Alaikäisten transhoidot muodostavatkin toisen kirjoituksen kahdesta pääteemasta.

Kuten Hart toteaa, systemaattisissa tutkimuskatsauksissa niin Suomessa, Ruotsissa, Britanniassa kuin Saksassakin on todettu, ettei murrosiän fyysisten muutosten estävillä lääkkeillä ole positiivista vaikutusta sukupuolestaan ahdistuneiden lasten mielenterveyteen. Vaikka monissa maissa on näiden tutkimuslöydösten myötä vedetty hätäjarrua alaikäisten transhoitojen suhteen, Hart luettelee useita suomalaisia eduskuntapuolueita ja merkittäviä kansalaisjärjestöjä, jotka ajavat yhä edelleen kyseisten lääkehoitojen saatavuutta alaikäisille.

”Olemmeko ihmisinä vain joukko kehon sukupuolitettuja piirteitä, joita voisi sukupuoli-identiteetin nimessä muunnella jo murrosiässä?” Hart kysyy.

Yhtälöstä tekee erityisen kriittisen kyseisten sukupuolestaan ahdistuneiden lasten määrän räjähdysmäinen kasvu viimeisen viidentoista vuoden aikana. Poiketkaamme lyhyesti Hartin tekstistä, ja katsotaan ilmiötä tarkemmin.

Juuri julkaistussa Yorkin yliopiston tutkimuksessa selvisi, että Englannissa kasvu on ollut viisikymmenkertainen vuosien 2011–2021 välillä. Täällä Suomessa Helsingin sanomien mukaan hoitoon tulijoiden määrä on noussut vuosituhannen vaihteen ”joistakin kymmenistä” nykyiseen ”noin kahteen tuhanteen vuodessa”. Kasvu on ollut jyrkkää myös muissa länsimaissa.

Johtuuko räjähdysmäinen kasvu vain lisääntyneestä suvaitsevaisuudesta ja asiallisen tiedon määrästä, kuten jotkut vihjailevat? Alan asiantuntijat suhtautuvat väitteeseen epäileväisesti. Esimerkiksi samaisessa Helsingin sanomien artikkelissa Teemu Kärnä, joka on ”Suomen kokeneimpia transpotilaita hoitavia lääkäreitä”, myöntää, että nuorten keskuuteen on ilmaantunut uusi potilasryhmä, joka ”etsii kiireellä sukupuolenkorjauksesta ihmelääkettä monenlaisiin ongelmiin”.

Yorkin yliopiston tutkimuksen mukaan valtaosa sukupuolidysforisista lapsista ja nuorista kärsiikin myös ahdistuneisuudesta, masennuksesta ja itsetuhoisesta käyttäytymisestä. Samanlaisiin johtopäätöksiin on päädytty myös Suomessa. Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltialan mukaan kolmella neljästä potilaasta on myös vakavia mielenterveyden ongelmia.

Kumpaan suuntaan syyseuraussuhde osoittaa suhteessa sukupuolidysforiaan ei ole vielä täysin selvää. Kyseessä on muna vai kana -ongelma, toteaa Yorkin yliopiston tutkijatiimiin kuulunut professori Tim Doran.

Biologiseen sukupuoleen liittyen on huomion arvoista, että kasvua on tapahtunut selvästi enemmän tyttöjen kuin poikien keskuudessa. Kyseessä on itse asiassa jälleen erinomainen todiste biologisen sukupuolen kestävästä merkityksellisyydestä esimerkiksi potilasdiagnostiikassa. Aikaisemmassa haastattelussa Kärnä tulikin paljastaneeksi, että monella hoitoon hakeutuvalla on ”polttava tarve sanoutua irti naiseudesta.” Joissakin tapauksissa ”tavoite on lähinnä olla ikuisesti poika, ei mikään äijä.”

Helsingin sanomien kirjoituksensa lopussa Hart avaa lukijalle kyseisiä lääkehoitoja kritisoivien taustoja. Vastoin mediassa laajalti esitettyjä luonnehdintoja hoitoja arvostelevien taustalla vaikuttaa yleensä vihan, fobioiden ja ennakkoluulojen sijasta kokemuspohjainen tieto:

”Monet aikuiset Atlantin molemmilla puolilla tietävät olleensa lapsena epätyypillisiä tyttöjä ja poikia. He kavahtavat ajatusta, että hyvää tarkoittavat aikuiset olisivat puuttuneet heidän fyysiseen, psyykkiseen ja seksuaaliseen kehitykseensä. Ei-heteroseksuaaliset ja autismin kirjolla olevat ovat yliedustettuja niiden joukossa, jotka ovat saaneet sukupuoliominaisuuksia muokkaavia hoitoja.”

Muinaisena ”epätyypillisenä poikana” tunnistan itseni yllä olevasta kuvauksesta. LHB-liiton yhteydessä tapaamieni ihmisten kanssa käymieni keskustelujen perusteella (ja aiheen laajempaan nettikeskusteluun ja homojen elämäntarinoihin perehtyneenä) tiedän, että niin tuntee moni muukin sukupuolivähemmistöön kuuluva.

Sukupuolidysforia ja sukupuolirooleihin mukautumattomuus on yleisempää lesboiksi, homoiksi ja biseksuaaleiksi kasvaneiden lapsuudessa kuin valtaväestön keskuudessa. Niinpä monet meistä tunnistavat itsensä nykyajan sukupuolestaan ahdistuneissa lapsissa ja nuorissa. Pelkäämme, että olisimme heidän asemassaan itsekin joutuneet affirmaatio- ja hoitopolulle kohti peruuttamattomia jälkiä jättäviä lääketieteellisiä hoitoja. Itsensä tunnistaminen sukupuolidysforisten nuorten kuvaamasta kokemusmaailmasta on yleinen motivaatio LHB-ihmisille gender-kriittiseen aktivismiin ryhtymisessä.

Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala on yksi suomalaisista asiantuntijoista, joka on puhunut varovaisuuden puolesta suhteessa alaikäisten lääketieteellisiin transhoitoihin. Vuonna 2023 The Free Pressille antamassaan haastattelussa hän totesi, että julkinen keskustelu aihealueen ympärillä on niin tulehtunut, että kuka tahansa asiantuntija, joka ilmaisee huolta alaikäisten lääketieteellisistä hoidoista tai lääkehoitojen puolesta lobbaavien ”gender-aktivistien” kasvavasta vallasta, on altis kohtaamaan organisoituja lokakampanjoita ja yrityksiä uran tuhoamiseksi.

Monet meistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvista, jotka suhtaudumme kriittisesti nykyiseen varomattomuuden kulttuuriin, elämme tai olemme töissä sosiaalisissa ympäristöissä, esimerkiksi kulttuurialalla tai sen liepeillä, joissa vallalla oleva eetos on yksipuolisen vasemmistolainen. Tunnistamme siis hyvin Kaltialan luonnehtiman ahdistavan ilmapiirin. Huoli henkilöllisyyden vuotamisesta, ja sitä seuraavasta julkisesta leimaamisesta, ulossulkemisesta ja ammatillisista haittavaikutuksista onkin ollut kerta toisensa jälkeen toistuva puheenaihe myös LHB-liiton tapaamisissa. 

Kiitän sydämellisesti Linda Hartin ja Riittakerttu Kaltialan kaltaisia harvalukuisia toimijoita, jotka ovat olleet valmiita maksamaan sosiaalisen hinnan tämän poliittisesti epäsuositun mutta tärkeän näkökulman esillä pitämiseksi myös täällä Pohjolan perukoilla.

Vastineiden ryöppy – auktoriteetit jyrähtävät

Kuten edellä luonnehditussa poliittisessa ilmapiirissä sopi odottaa, Hartin essee poiki useita tiukkasanaisia vastineita. 

Ensimmäinen vastine (20.1.) Sukupuoli on bimodaalinen ilmiö oli yksityishenkilön, ”sukupuolen ja seksuaalisuuden aiheita käsittelevän” kuvataiteilija Susa Tyrniluodon kynästä. Sitä seurasivat samana päivänä (23.1.) julkaistut yliopisto- ja järjestömaailman yhteiskirjoitukset: Sukupuoli on muutakin kuin biologiaa, eikä siinä ole eettistä ongelmaa (kirjoittajina Naisasialiitto Unionin Eekku Aromaa, Naisjärjestöjen keskusliiton Katri Leino-Nzau ja Setan Kerttu Tarjamo) ja Sukupuoli on olemukseltaan moninainen (kirjoittajina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteen apulaisprofessori Sanna Mustasaari ja Tampereen yliopiston sosiaalityön professori Joa Hiitola).

Tilan säästämiseksi viittaan näistä ensimmäiseen tästä edespäin järjestöjen vastineena ja jälkimmäiseen professoreiden vastineena. Niiden jälkeen (28.1.) ilmestyi vielä lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarisen hivenen sovittelevampi Sukupuolten moninaisuus ei uhkaa tyttöjä ja poikia. Pekkarisen eduksi on sanottava, että hän ainakin vaikuttaa ottavan pesäeroa koulukunnasta, jonka mukaan biologisesta sukupuolesta puhuminen olisi nyt jo vihapuhetta. Muut vastineet eivät tätä Hartin esittämää huolenaihetta torjuneet.

Kaikissa neljässä vastineessa esiintyi tiuhaan valtavirran sateenkaariaktivistien esittämiä (ja median usein sellaisenaan toistelemia) argumentteja, joilla on perusteltu kaksijakoisesta biologisesta sukupuolikäsityksestä luopumista. Vaikka jotkut argumenteista esiintyvät lähinnä viittauksen tasolla, tarkastelen niitäkin pian hieman yksityiskohtaisemmin. Ne ovat kuitenkin aihealueen ”vakiokalustoa”, jotka näyttävät saavuttaneen tiettyä uskottavuutta valtavirtayleisön silmissä silkan toiston ja niihin kohdistuneen vähäisen kriittisen huomion kautta. Argumenttien esittäjien usein vaikuttavilta kuulostavilla titteleilläkin (kuten vastineiden kirjoittajien) lienee osuutta asiaan.

Vastineiden asiallisten argumenttien seassa oli kuitenkin myös väitteitä Hartin esseestä, joko suorasanaisia tai rivien välistä selkeästi vihjattuja, joita itse alkuperäisestä tekstistä on vaikea löytää. Kyseisten kaltaisten (usein aika leimaavien) väitteiden aiheeton lätkiminen vastapuoleen havainnollistaa hyvin väittelyn tulehtunutta tilaa. Välittyvä vaikutelma on rehellisen, molemminpuolisesti kunnioittavan väittelyn sijasta karikatyyrimäisten poliittisten olkiukkojen kaatamisesta.

Esimerkiksi professoreiden vastineen mukaan Hartin ”Yleiseksi viestiksi jäi ajatus siitä, että nyt olisi syytä vartioida tarkasti sukupuolia erottavaa rajaa.” Tämä on selvää liioittelua. Se, että esittää toiveen, ettei biologisesta sukupuolesta luovuttaisi kokonaan ja kaikissa konteksteissa selitysvoimaisena yhteiskunnallisena jakolinjana, tuskin tarkoittaa kuitenkaan sitä, että jakolinjaa naisten ja miesten välillä tulisi alkaa ”tarkasti vartioida”.

Vielä sitäkin merkillisempi ohimalkainen väite tulee vastaan jo järjestöjen vastineen ensiriveillä, jossa esitetään Hartin maalanneen kuvan, ”että transihmisiä ei ole olemassa mutta he kuitenkin ovat uhka naisten oikeuksille.”

Väite vaikuttaa asiaan perehtymättömälle ehkä lähinnä hämmentävältä itse Hartin tekstin valossa, mutta tämän suuntainen vahvasti liioitteleva ilmaisu on itse asiassa surullisen tavallinen aihealueen vallitsevassa keskustelussa. Se on sitä jopa siinä määrin, että kyseessä on lähestulkoon yhdestä argumentaation ”vakiokalusteesta” itsessään.

Onko väitteessä itse asiassa mitään järkeä? Tarkoittaako se, kun ei jaa toisen käsitystä hänen sukupuolestaan – vaikkapa siksi että kehon konkretia on itselle merkityksellisempi kriteeri sukupuolen tunnistamisessa kuin julkilausuttu identiteetti – todellakin sitä, että ei usko tämän henkilön olevan olemassa? Tarkoittaako se sitä, että yrität ”häivyttää transihmisten olemassaolon tavalla, joka loukkaa heidän ihmisarvoaan”, kuten vastineessa esitetään?

Jos olisin samaan tapaan eri mieltä ruskeasilmäisen henkilön kanssa, kun hän väittäisi olevansa sinisilmäinen, tarkoittaisiko se sitä, että en kirjaimellisesti uskoisi hänen olemassaoloonsa?

Kyseisen kaltainen tunneimpressionistinen kielenkäyttö sopii ehkä erinomaisesti ryhmäterapiaistunnolle tai melodramatiikkaan taipuvaisen murrosikäisen päiväkirjamerkintään, mutta yhteiskunnallisessa asiakeskustelussa se on omiaan suistamaan sen raiteiltaan, varsinkin silloin kun aihe on jo valmiiksi hyvin tunnelatautunut ja arkaluontoinen.

Tässä kohdin mieleeni nousee eräs detransitioituneen vloggaaja Sametin esiin nostama huomio: koska sukupuoli- ja seksuaaliasiat koskettavat itse asiassa meistä jokaista – ei pelkästään sukupuolivähemmistöjä – on keskeistä, että kykenemme keskustelemaan aiheesta yhdessä rauhallisesti, vuoropuhelun ja kompromissien hengessä, ei edeltävän kaltaista holtitonta liioittelua ja  pidäkkeetöntä tunnemaalailu käyttäen.

Vakiokaluste #1: Intersukupuoliset ja sukupuoli vaikeaselkoisena sukupuolipiirteiden ryppäinä

Esseessään Hart viittaa poliittista suosiota nauttivaan käsitykseen, jonka mukaan biologisessa sukupuolessa olisi kyseessä vain ”joukosta sukupuolitettuja piirteitä”:

Kyseisen käsityksen mukaan ihmislajin naaras- ja koirastyypilliset piirteet levittäytyvät yksilöiden kesken niin sattumanvaraisesti pitkin laajaa ja sulavaa jatkumoa, ettei yksilöiden biologista sukupuolta voi niiden perusteella luotettavasti ja johdonmukaisesti tunnistaa. Koska biologinen sukupuoli on siis perimmäiseltä luonteeltaan tällainen tavattoman hämärä ja jakolinjaton ”ei-binäärinen” ilmiö – ja käsitys sen kaksijakoisuudesta siten korkeintaan pelkkä sosialisaation tuottama näköharha – jää yksilön ilmoittama sukupuoli-identiteetti ainokaiseksi luotettavaksi kriteeriksi hänen sukupuolensa tunnistamisessa.

Toisin sanoen, ihmislajin tapauksessa biologinen sukupuoli on perimmäisessä hämäryydessään lähestulkoon hyödytön käsite, ainakin mitä tulee lainsäädäntöön ja arkielämämme jokapäiväiseen kanssakäymiseen. Sukupuoli-identiteettiin pohjautuva sosiaalinen sukupuoli on ainoa tapa käsittää sukupuoli, jota on perusteltua yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttää.

Järjestöjen ja professoreiden vastineissa suosittua käsitystä tyydytään tukemaan vain ohimenevillä viittauksilla. Hart, joka puhui kaksijakoisen biologisen sukupuolikäsityksen säilyttämisen puolesta, oli järjestöjen vastineen mukaan ”tieteellisesti valikoiva” ja ”tarjosi lukijalleen menneisyyden käsityksiä sukupuolesta”. Professoreiden mukaan ”Hartin omaksuman ”gender-kriittisen” näkökulman ongelma on, että se väittää omistavansa totuuden sukupuolesta ja siitä, miten sukupuoli on määriteltävä.” Näillä kommenteillaan vastaanväittäjät viittaavat johonkin uuteen, mullistavaan tietoon, jonka uskotaan kumonneen perinteisen käsityksen kaksijakoisesta biologisesta sukupuolesta, kuitenkaan sitä tietoa meille koskaan varsinaisesti tarjoamatta.

Ehkä yllättäenkin, vain yksi vastineiden kirjoittajista, kuvataiteilija Tyrniluoto omistautui sukupuolijatkumoajattelun puolustamiseen yksityiskohtaisemmin.

Tässä yhteydessä Tyrniluoto mm. esittää, että Hartin esseestä ”uupui kuitenkin se biologinen fakta, että sukupuolten välisen rajan on biologiassa todettu olevan tulkinnanvarainen asia kaikilta muilta osin kuin sukusolujen osalta.” Hän jatkaa toteamalla, että ”Sukupuoli ilmenee sekä nais- että miestyypillisinä ominaisuuksina siten, että jokaisessa ihmisessä on molempia piirteitä jo ensimmäisistä raskausviikoista alkaen.”

Sitä seuraavassa kappaleessa Tyrniluoto nostaa esiin intersukupuoliset henkilöt (ulkomailla nykyään kohteliaammin DSD-kehitystilat = disorders tai differences in sexual development) joilla on vahva asema modernissa transkeskustelussa edellä kuvatun suositun jatkumoajattelun perustelemisessa. Tässä diskurssissa intersukupuolisten ihmisten olemassaolon vihjataan olevan se jokin sukupuolikäsityksemme mullistanut uusi havainto… vaikka me olemme itse asiassa olleet heistä tietoisia jo maailman sivu, eikä se tietoisuus heistä ole mitään sen suuremmin mullistanut.

On toki totta, että joissakin tapauksissa intersukupuolisen henkilön biologista sukupuolta tosiaan on vaikea tunnistaa syntymässä pelkkien ulkoisten sukuelinten perusteella. On olemassa myös tapauksia, joissa lääketieteellisten tutkimusten yhteydessä tavallisen nais- tai miestyypillisen näköisen henkilön sukupuolesta paljastuu monitulkintaisia piirteitä. Yksi esimerkki jälkimmäisestä on esimerkiksi täydellinen androgeeniresistenssi eli CAIS, jossa XY-kromosominen yksilö on kehittynyt ulkoiselta fenotyypiltään naistyypilliseksi, koska hänen elimistönsä on ollut kyvytön käsittelemään testosteronia.

Kun otetaan tällaiset tapaukset huomioon, biologinen sukupuoli vaikuttaisi todellakin olevan mahdollista hahmottaa yhtenä sulavan vaikeaselkoisena jatkumona.

Tästä kuvasta jää kuitenkin uupumaan ainakin yksi kriittinen tekijä: miten ihmiset itse asiassa jakautuvat pitkin tätä väitettyä sukupuolispektriä?  Intersukupuoliset ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistö. Itse Setakin nimeää intersukupuolisuuden esiintyvyyden (määrittelystä riippuen) välille 0,002 %–1,7 %.

Suurempi luku, yhdysvaltalaisen seksologi Anne Fausto-Sterlingin tarjoama 1,7 % on vieläpä vahvasti kyseenalainen: se sisältää myös tapauksia, joissa ei ole havaittavaa ristiriitaa yksilön kromosomien ja sukupuolen fenotyypin välillä. Sukuelimet saattavat näissä tapauksissa olla esimerkiksi epätyypillisen kokoiset, mutta edelleen ongelmattomasti tunnistettavissa. Tämän hahmotustavan mukaan siis esim. mikropeniksiset miehet voitaisiin sijoittaa asteen jatkumon ”miespäädystä” lähemmäksi jatkumon ”naispäätyä”, eli käytännössä ”vähemmän miehiksi” kuin heidän keskivertovarusteiset verrokkinsa. Ja toisin päin tietystä naisille, joilla on tavallista suurempi klitoris.

Onko tässä mieltä? Ainakin itsestäni ajatus vaikuttaa lähinnä karkealta ja taantumukselliselta.

Ne tapaukset, mitkä tuottavat aitoa vaikeutta biologisen sukupuolen tunnistamisessa (eli jotka ovat nykyisen keskustelun kannalta varsinaisesti olennaisia) ovat esiintyvyydeltään selvästi lähempänä haarukan alinta puolta. Puhutaan selvästi alle promillesta ihmisväestöä. Toisin sanoen, lähes kaikki ihmiset ovat selvästi tunnistettavissa biologiselta sukupuoleltaan naisiksi tai miehiksi.

Mikäli biologinen sukupuoli olisi jostain syystä edelleen pakko hahmottaa transaktivistien suosimana jatkumona, olisi vähintään hyvä myöntää. että ihmisten levittäytyminen pitkin sitä jatkumoa on vahvasti kaksijakoista – siitäkin huolimatta, että se kaksijakoisuus ei ole täydellisen tarkkarajaista, kuten Hartkin esseessään myöntää.

Vaikka biologisen sukupuolen tunnistamisesta puhutaan mediassa nykyään rutiininomaisesti kuin kyse olisi jostain umpimähkäisestä arvailusta tai silkasta olettelusta, kyse ei ole edes mistään esoteerisesta taidosta, johon tarvittaisiin pitkällisiä tutkimusprosedyyrejä saati lääkäreiden tai sukupuolentutkijoiden koulutusta. Me kaikki olemme yllättäen varustettuja sukupuolen tunnistamisen supervoimalla.

Tutkimusten mukaan (esim. tämä ja tämä) ihmiset kykenevät tunnistamaan murrosiän läpikäyneiden kohdeyksilöiden biologisen sukupuolen lähes sadan prosentin tarkkuudella jo pelkästään kohteen kasvojen perusteella. Ja se pitää paikkansa silloinkin, kun kohteen hiukset, partakarvoitus ja ehostus on joko peitetty tai minimoitu.

Ns. kovissa tieteissäkään yletytään vain harvoin näin tarkkoihin tutkimustuloksiin. Todennäköisesti sukupuolen tunnistamisen supervoiman varustajana on toiminut itse evoluutio. Onhan lisääntymisbiologisella sukupuolella aika tärkeä osansa sen etenemisessä.

Mikäli joudumme hylkäämään näin tarkkarajaisen kaksijaon näin pienen väliinputoajien ryhmän takia (käytännössä vain kohteliaisuudesta ja poliittisesta paineesta) miten käy muiden yhteiskunnallisesti merkittävien ihmisryhmien välisten jakolinjojen tunnistamisen ja huomioimisen? Esimerkiksi etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset jakolinjat jos mitkä ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti konstruoituja ja rajoiltaan hämäriä – eivätkä sen vähempää poliittisesti tulenarkoja.

Voimmeko samalla logiikalla esimerkiksi enää puhua saamelaisista ja ei-saamelaisista metsäsaamelaisten kiistellyn ryhmän takia? Edistysmielinen vasemmisto tuskin tästä ainakaan riemastuisi. Vähemmistöjen oikeuksien varjelemisesta tulisi aika vaikeaa tällaisen ”jakolinjafobisen” eetoksen vallitessa.

Vastineensa lopussa kuvataiteilija Tyrniluoto toteaa, että ”Fysiologisesti sukupuoli ilmenee kirjona, jonka moninaisuus voi olla – katsantokannasta riippuen – joko juhlimisen tai ahdistuksen aihe. Kumman sinä valitset?” Mielestäni kummassakaan katsantokannassa ei ole sen suuremmin järkeä.

Miten olisi kolmas vaihtoehto? Biologiseen sukupuoleen lienee viisainta suhtautua vain yhtenä faktana ja yksityiskohtana omasta itsestä muiden muassa. Sitä ei tarvitse ottaa vaatimuksena sen enempää mukautua johonkin tiettyyn, itselle vieraalta tuntuvaan sukupuolirooliin kuin kehon ottamiseen hormonaalisen ja kirurgisen muokkaamisen kohteeksi, jotta se olisi sukupuolistereotyyppisessä sopusoinnussa oman persoonan, temperamentin ja käyttäytymisen kanssa.

Ymmärrän luonnollisesti toki, että se on joillekin helpommin sanottu kuin tehty, mikäli yksilö kärsii vaikeasta sukupuolidysforiasta.

 

Vakiokaluste #2: Toisten kulttuurien kolmannet (sosiaaliset) sukupuolet

 

Yksi toinen modernin transkeskustelun ”vakioargumenteista” esiintyy vastineissa yllättäen vain yksittäisesti. Koska kyseessä on kuitenkin olennainen osa nykyistä laajempaa keskustelua, joka yleensä muistetaan nostaa esille lähes jokaisessa laajemmassa aihetta käsittelevässä artikkelissa, paneudun myös siihen hieman yksityiskohtaisemmin.

Järjestöjen vastineessa mainitaan, että ”Trans- ja muunsukupuoliset ihmiset on tunnustettu eri kulttuureissa, eri aikoina, ja ympäri maailmaa.” Tavallisesti tällaisilla toteamilla viitataan joihinkin toisiin kulttuureihin vuosisatojen mittaan kehittyneisiin kolmansiin (sosiaalisiin) sukupuoliin. (Minä ainakin toivon, että sillä ei viitata esimerkiksi Italian muinaisiin kastraattilaulajiin tai Bysantin eunukkeihin, joiden läpikärsimissä silpomisissa on nykynäkökulmasta katsottuna kyse lähinnä barbaarisia ihmisoikeusrikkomuksista.)

Kyseisten kolmansien sukupuoliroolien myötä mies- ja naisrooleihin mukautumattomille (yleensä lähinnä feminiinislle homomiehille) on kyetty järjestämään jonkinlainen asema yhteisöissä, joita jäsentävät muuten suhteellisen selkeät, usein suorastaan konservatiiviset sukupuoliroolit.

Nyt kun feminiiniset homomiehet on mainittu, todettakoon sivuhuomautuksena taas, että on kuvaavaa, että esimerkiksi myös tässä Hesarin (lähinnä sateenkaariaktivistien näkemyksiä myötäilevässä) katsauksessa vuodelta 2021 näihin ”kolmansiin sukupuoliin” käsitellään lähestulkoon ainoastaan biologisia miehiä. Törmäämme siis jälleen kerran yhteen esimerkkiin biologisen sukupuolen kestävästä (ja poikkikulttuurisesta) yhteiskunnallisesta merkittävyydestä.

Eihän näitä ryhmiä edes olisi käsitteellisesti olemassa, elleivät ihmiset kykenisi erottamaan feminiinisiä poikia tytöistä.

Näiden ”kolmansien sukupuolten” välillä on kuin onkin siis jotain poikkikulttuurisesti yhteistä – yleensä kyse on feminiinisistä homomiehistä. Mutta kun eri puolilla maailmaa esiintyvät ryhmät pyöritetään kaikki tällaiseksi yhdeksi hämäräksi kokonaisuudeksi – ja kun niistä vedetään vielä yhtäläisyysmerkit paitsi toinen toisiinsa myös 2020-luvun länsimaisiin trans- ja muunsukupuolisiin – on vaarana heidän varsinaisen sosiaalisen todellisuutensa ohittaminen meidän poliittisesti tarkoituksenmukaisten mielikuviemme eduksi.

Vaille huomiota jäävät esimerkiksi näiden vuosisatojen mittaan orgaanisesti kehittyneiden ryhmien sovittautuminen paikalliseen uskomusperinteeseen ja ihmiskuvaan, niiden (valitettavasti usein lähinnä surkuteltava) sosiaalinen asema sekä ennen kaikkea oleelliset käsitteelliset erot suhteessa heidän 2020-luvun länsimaisiin verrokkeihinsa.

Lähestymistapa on eräänlaista käänteistä orientalismia, jossa toisista kulttuureista muodostetaan hämäriä stereotypioita omien (tällä kertaa identiteettipoliittisten) tarpeidemme tyydyttämiseksi. Vahvasti asenteellinen ja arvottava lähestymistapa, vaikkakin ehkä tällä kertaa halventavan sijaan imarteleva ”toiseutettuja” ryhmiä kohtaan, ei ole sen parempi rakentamaan aitoa kulttuurien välistä ymmärrystä, tarkemman käsityksen muodostamisesta kyseisten ryhmien erityisominaisuuksista puhumattakaan.

Yksi tällaista ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten” poliittista välineellistämistä vastaan puhunut on Lethbridgen yliopiston psykologian professori Paul Vasey, joka on tutkinut edellä kuvatun kaltaisia ryhmiä yli kaksikymmentä vuotta, erityisesti Samoan fa’afafineja mutta myös Meksikon muxeja.

Newsweekissä julkaistussa kirjoituksessaan Stop Imposing Western LGBTQ+ Identities on Non-Western Cultures. It's Gender Colonialism Vasey kuvailee joitakin niitä olennaisia ryhmien välisiä eroja, jotka haihtuvat näkyvistä silloin, kun heidät yksioikoisesti samaistetaan länsimaisiin sukupuolivähemmistöihin.

Yksi oleellisista eroista on suhtautuminen ruumiilliseen, eli varsinaiseen biologiseen sukupuoleen. Vaikka niin fa’afafinet kuin muxet todellakin nähdään kulttuurinsa sisällä niin naisista kuin miehistäkin sosiaalisesti eriävänä ryhmänä, harva heistä kokee mitään tarvetta kieltää omaa varsinaista muuttumatonta biologista sukupuoltaan. Vaseyn mukaan yleensä he eivät kiellä biologista sukupuoltaan silloinkaan, kun he ovat käyneet läpi kehoaan feminisoivia lääketieteellisiä hoitoja.

Samaten, vaikka kyseiset ryhmät ovat Vaseyn mukaan ehkä lähempänä länsimaisia muunsukupuolisia kuin transsukupuolisia, toisin kuin meidän muunsukupuolisemme, heidän sukupuoliroolin ilmaisunsa ei ole millään muotoa ”fluidia”, ristiriitaista saati epäselvää.

Toisaalta, Gender Dysphoria Alliancelle antamassaan haastattelussa Vasey toteaa, että esimerkiksi fa’afafineista käytetään ongelmitta sekä miesten että naisten pronomineja ristiin rastiin (32:00).  Länsimaisten sukupuolivähemmistöjen odotukset valtaväestöä kohtaan ”kunnioittaa” heidän ilmoittamiaan identiteettejä pelkältä ilmoituspohjalta, esimerkiksi oikeiden pronominien säännönmukaisen käytön kautta – ja ilman vastavuoroista odotusta ilmoitetun sosiaalisen sukupuolen johdonmukaisesta ilmaisusta pukeutumisessa, ehostuksessa tai käyttäytymisessä – vaikuttavat Vaseyn mukaan Samoan fa’afafineistä lähinnä absurdeilta.

Kaiken kaikkiaan ns. toisten kulttuurien kolmansista sukupuolista on siis vaikea vetää yhtäläisyysmerkkejä länsimaisiin sukupuolivähemmistöihin, mikä tekee heidän käyttämisestään transaktivistien tekemien vaatimusten perusteluna myös enemmän kuin vähän ontuvaa. Heidän hyödyntämisessään länsimaisen transkeskustelun välineenä on kuitenkin myös laajemmalla maailmankuvallisella tasolla piilevä epäloogisuus.

Kun länsimaisen transkeskustelun yhteydessä puhutaan näistä toisten kulttuurien kolmansista sukupuolista, välitetään rivien välistä kuvaa jonkinlaisista paratiisillisen sallivaisista kulttuurikeitaista, jossa seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisu on siunatun vapaamuotoista (tämäkin mielikuva eräänlainen orientalismin hedelmä, tietysti). Tämän narratiivin mukaan kyseinen sallivaisuus on sitten joko länsimaisen kolonialismin myötä joutunut väistymään (mikä on väitetysti sysännyt esimerkiksi Intian hijrat yhteiskuntansa marginaaliin) tai onnekkaiden sattumusten kautta tullut siltä säästyneeksi.

Vaseyn tutkima Samoa, missä fa’afafinet hyväksytään arkisen ongelmitta osaksi yhteiskuntansa valtavirtaa, luulisi olevan malliesimerkki jälkimmäisestä – mutta kulttuurisen tilan antaminen feminiinisille miehille tällaisella kolmannella sukupuoliroolilla ei itse asiassa ole merkki kokonaisvaltaisesti sallivaisesta sukupuoli- ja seksuaalikulttuurista, mikä näkyy esimerkiksi asenteissa homoseksuaalista käyttäytymistä kohtaan: Vaseyn mukaan, siinä missä fa’afafinejen ja ei-fa’afafine-miesten välisiä seksisuhteita katsotaan lähinnä läpi sormien, tavallisten miesten välisiin suhteisiin suhtaudutaan vieroksunnalla, joka muistuttaa länsimaista homofobiaa.  

Kun ottaa huomioon, että Samoan fa’afafinejen olemassaolo ylipäätään näyttää olevan perua pikemminkin vankoista (joskaan ei tiukasti ylläpidetyistä) sukupuolirooliodotuksista kuin meidän sateenkaariaktivistiemme peräänkuuluttamasta totaalisen vapauden kulttuurista, tuntuu ajatus kyseisen kaltaisten ”valaistuneiden” kulttuuristen mallien omaksumisesta länteen enemmän kuin hivenen epäoptimaaliselta.

Mitä uskotte, olisivatko suomalaiset trans- ja muunsukupuoliset aktivistit itse onnellisia Samoan kaltaisessa, selkeiden roolien hallitsemassa sukupuoli- ja seksuaalikulttuurissa? Vai täyttyisivätkö Samoan valtavirtamedian sivut alta aikayksikön valituksista esimerkiksi fa’afafinejen kärsimistä ahtaista, pölyisistä ja homehtuneista sukupuolitetuista odotuksista? On paljastavaa, etteivät nämä kulttuurit järin tunne länsimaisia trans- tai muusupakolaisia.

Välikysymys: Mikä on intersukupuolisten ja ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten” varsinainen funktio nykyisessä transkeskustelussa?

Kuten kävimme edellä läpi, länsimaisten trans-identiteettien ja ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten” välillä on olennaisia eroja, mikä tekee heidän välineellistämisestään argumentiksi esimerkiksi ilmoituspohjaisen sukupuolikäsityksen ajamisessa tai kaksijakoisen biologisen sukupuolen kiistämisessä enemmän kuin ongelmallista.

Ainakaan tietääkseni missään toisessa kulttuurissa ei tunnusteta pelkkään identiteettiin perustuvaa, ilmoituspohjaista sukupuolta. Kolmansien sosiaalisten sukupuolten tunnustaminen ei tietääkseni myöskään ole johtanut missään siihen, että kokonaisista kansoista olisi tullut kyvyttömiä havaitsemaan kaksijakoista biologisia sukupuolta. Mikä siis on näiden, tiuhaan esiin nostettujen ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten” varsinainen funktio modernissa länsimaisessa transkeskustelussa?

Samaa voidaan kysyä myös intersukupuolisista, joilla on usein keskeinen osa sateenkaariaktivistien asiaa edistävissä puheenvuoroissa (kuten lähes jokaisessa Hartin kirjoitusta suomivassa vastineessa). Väitettyä yhteyttä intersukupuolisten ja erinäisten trans-identiteettien välillä ei toki yleensä esitetä suorasanaisesta, vaan siitä pikemminkin vihjataan lähinnä retorisella tasolla: esimerkiksi lapsiasiavaltuutettu Pekkarisen vastine etenee intersukupuolisten asiasta sulavan assosiatiivisesti suoraan muunsukupuolisiin, mikä antaa lukijalle vaikutelman asioiden yhteydestä ilman, että sen yhteyden täsmällistä luonnetta meille missään vaiheessa avataan.

Kaikkein ilmeisimpään esiin nousevaan kysymykseen – siihen, onko intersukupuolisuudella ilmiönä itse asiassa mitään selkeää yhteyttä trans- tai muunsukupuolisuuteen esimerkiksi edes vahvan korrelaation tasolla – ei vastata. En ainakaan itse muista törmänneeni tähän ilmeisen olennaiseen datapisteeseen, en yhdessäkään niistä lukuisista transasiaa avaavista artikkeleista, joita esimerkiksi Yle ja Hesari on meille viimevuosina liukuhihnalta tuottanut. Lyhykäisellä etsinnällä löydän toki pari aihetta sivuavaa ulkomaista kyselytutkimusta, mutta ei mitään, missä ei olisi selkeitä ongelmia esimerkiksi kohderyhmän rajauksen suhteen.

Joku voisi toki vastata tähän, että etsippä foobikko ahkerammin – mutta se ei ole minun vastuuni, vaan niiden vastuu, jotka tätä yhteyttä jatkuvasti meille esittävät.

Koska ”toisten kulttuurien kolmansien sukupuolten” vertailtavuus modernien länsimaisten trans-identiteettien kanssa on vähintäänkin ontuvaa, ja koska tarjolla ei ole edes tietoa vahvasta korrelaatiosta intersukupuolisuuden ja trans-identiteettien välillä, mitä osaa kyseiset ryhmät sitten lopulta ajavat nykyisessä keskustelussamme?

Näiden keskustelun ”vakiokalusteiden” funktio päätyy lopulta olemaan sukupuolikäsityksemme selkeyttämisen sijaan sen sekaannuttaminen. Kyse on eräänlaisesta retorisesta savupommista, jonka jäljiltä hämmentynyt ja häkeltynyt lukija on vastaanottavaisempi mille tahansa uudistetulle sukupuolikäsitykselle, mitä hänelle vain tarjotaan vanhan, ja ilmeisesti kelvottomaksi osoittautuneen tilalle.

 

Vakiokaluste #3: Syyllistäminen assosiaatiolla ja vastakkainasetteleva kehystys

Kolmannessa vastineissa havaittavassa transkeskustelun ”vakiokalusteessa” on kyse enemmänkin aiheen laajemmasta kehystyksestä kuin mistään lueteltavissa olevasta asia-argumenteista.

Professoreiden vastineessa ohitetaan Hartin esittelemä, alaikäisten sukupuoliominaisuuksia muokkaavia hoitoja käsittelevä ”Yhdysvallat vastaan Skrmetti” -oikeustapaus osana ”Yhdysvaltain transvastaista liikehdintää”. Samalla tulevat ohitetuksi ne lisänäkökohdat, joilla Hart avaa Yhdysvaltojen monimutkaista vyyhtiä lukijalle: kaikki hoitoja vastustavista demokraateista, eurooppalaisiin tutkimuskatsauksiin ja Yhdysvaltojen terveydenhuoltojärjestelmän erityislaatuisuuden vaikutuksesta hoitokäytäntöjen muodostumiseen jäävät vailla huomiota.

Järjestöjen vastineessa leimataan, enemmän kuin hivenen samaan, mutkat suoristavaan tyyliin Hartin edustama gender-kriittinen näkökanta yhdistämällä se vahvasti muutamassa eri maassa esiintyneeseen konservatiiviseen tai populistiseen vastaliikkeeseen:

”Ei tarvitse katsoa Venäjää, Unkaria tai Yhdysvaltoja kauemmas nähdäksemme, että transihmisten oikeuksien polkeminen ei ole irrallinen muusta tasa-arvon vastaisesta liikehdinnästä. Siellä, missä transihmisten oikeuksia poljetaan, rajoitetaan tyypillisesti myös esimerkiksi aborttioikeutta.”

Kehystys on yksi yhteen vasemmiston keskuudessa viime vuosina suosiota keränneen näkemyksen kanssa, jonka mukaan kaikki tahot, jotka kritisoivat joitakin nykyisen trans-aktivismin piirteitä, on hyödyllistä niputtaa yhden termin alle. Usein puhutaan ns. anti-gender-liikehdinnästä.

Viesti on selvä: olet joko säännönmukaisesti valtavirran sateenkaariaktivismin tavoitteiden kannalla tai olet samassa aatteellisessa teltassa populistien ja konservatiiviuskovaisten kanssa. Äärimmilleen yksinkertaistava kehystys, paitsi että se tekee osansa keskusteluilmapiirin myrkyttämiseksi itsessään, myös häivyttää jotain olennaista näkyvistä. 

Yksi maista, joissa gender-kriittistä näkökantaa – eli näkemystä biologisesta sukupuolesta yhteiskunnallisesti merkittävänä jakolinjana – on kyetty puolustamaan parhaiten, on Iso-Britannia. Yksi puolustusvoitto on yhdenvertaisuuslainsäädäntö: Maya Forstaterin ennakkotapauksen myötä työntekijöitä ei voida enää irtisanoa vain sen takia, että he pitävät biologista sukupuolta merkityksellisempänä piirteenä kuin sukupuoli-identiteettiä. Maa on myös ensimmäisiä Euroopassa, jossa murrosiän estävä lääkitys hoitona sukupuoli-identiteettiin liittyvään ahdistukseen on säädetty lainvastaiseksi.

Pienimuotoinenkin tutkimustyö paljastaa, että merkittävin taustatekijä Iso-Britannian lisääntyneessä gender-kriittisyydessä ei ole ollut suinkaan populismi, äärioikeistolaisuus, nationalismi saati konservatiivinen uskonnollisuus, päin vastoin: Iso-Britanniassa biologisen sukupuolen häivyttämisen vastustajista merkittävimmät ovat olleet pitkän linjan vasemmistolaisia feministejä – tunnetuimpana heistä tietysti vielä hiljattain moitteettoman edistyksellistä mainetta nauttinut kirjailija J. K. Rowling. Seksuaalivähemmistöistä tukena on ollut mm. homoaktivismin veteraanien vuonna 2019 perustama LGB Alliance.

Britannian ilmeinen esimerkki siis havainnollistaa, että polarisoiva kahden leirin kehystys on vähintään ontuva, ellei suorastaan virheellinen.

Aihealueen vähäisempi puoluepolitisoituminen on edesauttanut lavean konsensuksen muodostumista tiettyjen rajojen säilyttämisen tärkeydestä. Esimerkiksi edellä mainittu ”hormoniblokkerihoitojen” kielto oli parhaillaan vallan kahvassa olevan Britannian työväenpuolueen toteuttama.

Toisaalta Yhdysvalloissa, jossa aiheeseen liittyvä keskustelu on äärimmilleen puoluepolitisoitunut ja poterot syvälle kaivettu aina peruskallioon asti, minkäänlaisen puoluerajat ylittävän konsensuksen muodostuminen ei ole näköpiirissä. Biologisen sukupuolen merkityksellisyyden tunnustava valtakunnallinen lainsäädäntö on joutunut odottamaan presidentti Trumpin toista valtakautta ja hänen usein kovasanaisia ja hillittömästi liioiteltuja otteita.  

Tällainen maksimaalisen leimaava, kahden äärimmäisen leirin asetelma, mitä esimerkiksi järjestöjen vastineessa meille maalaillaan, ei ole omiaan aihealueeseen liittyvien jännitteiden purkamiseksi, puhumattakaan molemminpuolisesti kunnioittavan vuoropuhelun rakentamisesta, jossa on mahdollista pyrkiä myös kompromisseihin pelkän vastapuolen päihittämisen sijasta.

Yhdysvaltojen tilanteeseen ja Trumpin hillittömyyksiin liittyen lapsiasiavaltuutettu Pekkarinen nostaa vastineessaan esille myös huolenaiheen, joka on syytä ottaa vakavasti: Yhdysvaltojen kiihtyvä polarisaatio varsinkin trans-aiheen ympärillä voi lisätä sukupuoliasioista ahdistuneiden nuorten ahdinkoa entisestään. Vaikutus voi hyvin olla kansainvälinen johtuen Yhdysvaltojen keskeisestä asemasta länsimaisena suurvaltana.

Retoriikan koventuessa molemmin puolin on vaarana unohtua, että moni transitioitunut henkilö ja ylipäänsä sukupuolidysforiasta kärsivä on aidosti haavoittuvassa asemassa oleva. Moni heistä tarvitsisi Trumpin kova kovaa vastaan -puheen sijasta pikemminkin myötätuntoa ja erityistarpeiden huomioon ottamista – kunhan se ei merkitse riman laskemista lasten ja nuorten medikalisoinnille tai naisille merkityksellisten rajojen murtamista esimerkiksi urheilussa, parisuhdeväkivallan vastaisessa työssä tai naisten vankiloissa.

Toisaalta, nyt kun puhumme Pekkarisesta ja huolenaiheista, olisi toivottavaa, että Pekkarinen itsekin harkitsisi sanavalintojaan hivenen tarkemmin: hänen käyttämänsä termi ”translapsi” on nimittäin kaikkea muuta kuin neutraali ja harmiton. Se sisältää ennakko-oletuksen, jonka mukaan olisi olemassa lapsia, joiden transidentiteetti olisi lyöty lukkoon – mikä on kaukana tiedetystä. Kuten Kaltiala Helsingin Sanomille toteaa, ”nuoruusiässä identiteetin rakentaminen on vasta käynnissä eikä kehityksen lopputulos ole tiedossa, ei myöskään nuorella itsellään.” Sen vuoksi aikuisten ei Kaltialan mukaan tulisi vahvistaa joskaan ei hillitäkään nuorten identiteettikokeiluja.

Uskomus translasten olemassaolosta on omiaan laskemaan rimaa alaikäisten varhaiselle, pysyviä jälkiä jättävälle medikalisaatiolle. Tämän takia me gender-kriittiset puhummekin harkitusti transsukupuolisten lasten ja nuorten sijasta transidentifioituvista lapsista ja nuorista. Toivoisimme samanlaista varovaisuutta myös lapsiasiavaltuutetulta.

Vakiokaluste #4: Elä ja anna elää – tai ehkä ei sittenkään?

Viimeisenä nykyisen keskustelun tunnusomaisena ”vakiokalusteena” esiintyivät vastineiden (jokseenkin alentavat) ilmeisesti huojentaviksi tarkoitetut sanat – jotka eivät kuitenkaan vastaa mihinkään vastapuolen itse asiassa esittämään huolenaiheeseen.

Ensimmäisenä mainittakoon lyhykäisesti jälleen lapsiasiavaltuutettu: Kirjoitelmansa loppupuolella Pekkarinen tyynnyttelee lukijaa ilmoittamalla, että muunsukupuolisen merkinnän mahdollisuus väestörekisterissä ”tuskin uhkaisi yleistä järjestystä” – aivan kuin joku todella uskoisi nimenomaan yleisen järjestyksen olevan uhattuna.

Yksi teemoista, joiden tiimoilta lukijaa myös toistuvasti rauhoitellaan, toistuu lähes jokaisessa vastineessa.  Esimerkiksi professoreiden kirjoitelmassa meitä valistetaan, että:

”Sukupuolen moninaisuus ja sen käsitteet voivat olla monelle uusia, mutta niitä ei kannata pelätä. Ymmärryksen lisääminen ei tarkoita, että ketään kiellettäisiin olemasta esimerkiksi nainen tai mies. Sukupuolen moninaisuuden huomioiminen ei ole keneltäkään pois.”

Samana päivänä julkaistussa järjestöjen vastineessa toistuu hyvin samankaltainen viesti:

”Sukupuolen moninaisuus ja sen käsitteet voivat olla monelle uusia, mutta niitä ei kannata pelätä. Ymmärryksen lisääminen ei tarkoita, että ketään kiellettäisiin olemasta esimerkiksi nainen tai mies. Sukupuolen moninaisuuden huomioiminen ei ole keneltäkään pois.” Ymmärryksellä tässä tarkoitetaan kaiketi silkkaa opinkappaleiden nielemistä, sisäistämistä ja toistelua: eihän modernin transsukupuolisuuden ideassa, sen kaikessa ristiriitaisuudessaan ja epäloogisuudessaan, ole paljoa, joka ymmärtämällä avautuisi.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä liittyi kuoroon jälleen lapsiasiavaltuutettu omalla versiollaan samasta teemasta: ”Naisilla ja miehillä ei ole Suomessa mitään hätää: tytöt saavat olla tyttöjä ja pojat poikia.”  

On epäselvää kenelle järjestöjen edustajat, professorit ja lapsiasiavaltuutettu näissä toppuutteluissa puhuvat. Hartin esseessä ei ainakaan tällaista huolta ilmaistu. Kyseessä vaikuttaa olevan lähinnä aktivistipiireissä luutunut, mielikuvien änkyräkonservatiiveille suunnattu vakioargumentti, joka on heitetty silkasta tottumuksesta väittelyn pataan sekaan porisemaan. Tällaista alentavaa ohipuhumista voitaneenkin kutsua suomalaisen transkeskustelun neljänneksi vakiokalusteeksi.

Mutta miten edes on kyseisen rauhoittelevan väitteen laita? Onko ”sukupuolen moninaisuuden” diskurssissa. laajemmasta näkökulmasta katsottuna, todellakin kyse vain perusliberaalista ”elä ja anna elää” -eetoksesta, kuten meidän annetaan ymmärtää?

Ei selvästikään. Käsittelimme jo aikaisemmin alaikäisten kyseenalaisia transhoitoja, joiden puolesta erinäiset tahot yhä lobbaavat täällä Suomessakin. Kun lapsiin ja nuoriin kohdistetaan vähintään kyseenalaisia tai suoranaisesti haitallisia lääketieteellisiä hoitoja, ja kun jotkut haluavat alentaa rimaa niihin vielä entisestään, kyse ei ole enää ”elä ja anna elää” -kysymyksestä:

Naisiin kohdistuvia vaikutuksia emme tässä lähde syvemmin avaamaan. Niihin voitte perehtyä asiaan omistautuneilla tahoilla, esimerkiksi tutustumalla Naisten rintaman materiaaleihin. Lyhyesti mainittakoon kuitenkin esimerkiksi The Economistin viimevuotinen raportti, josta ilmenee ilmoituspohjaiseen sukupuolikäsitykseen liittyvät riskit vankeinhoidossa ja niiden realisoituminen Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa (lue artikkelin archive-versio täällä). Kyse ei ole enää pienistä asioista, vaan myös toisten ihmisten ruumiillisesta koskemattomuudesta.

Sattumalta yksi vastineista tarjoaa myös, peräti lähestulkoon tarjottimella, erään seurauksen, jota emme ole vielä maininneet. Se on ehkä huomattavasti vähemmän räikeä kuin seksuaalirikollisten sijoittaminen naisten vankiloihin, mutta vaikutuksiltaan kattavampi suhteessa meidän jokapäiväiseen elämäämme.

Kuten kävimme aikaisemmin läpi, kuvataiteilija Tyrniluoto esitti vastineessaan kuvan biologisesta sukupuolesta yhtenä hämäränä nais- ja miestyypillisten piirteiden jatkumona, joka on ”tulkinnanvarainen asia kaikilta muilta osin kuin sukusolujen osalta.” Tätä luonnehdintaa seurasi Tyrniluodon suureellinen visio niistä vaikutuksista, joita tämän uraauurtavan sukupuolikäsityksen kansainvälisestä omaksumisesta seuraisi:  

”Sukupuolen määrittäminen biologian nykytiedon mukaisesti järisyttäisi kaikkien maiden lainsäädäntöä, uskonnollisia auktoriteetteja sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden identiteettejä. Avioliitto muuttuisi tasa-arvoiseksi kaikissa maissa, jos jokaisella olisi lähtökohtainen oikeus määrittää oma juridinen sukupuolensa. Uskontokunnilta, joissa katsotaan vain miesten olevan kykeneviä toimimaan johtajina, putoaisi pohja. Myös seksuaalisuuden käsitteet pitäisi määrittää uudelleen, koska hetero-, homo- ja lesboseksuaalisuuden käsitteet nojaavat käsitykseen selkeästä sukupuolirajasta.”

Todettakoon tähän heti ensin, että ilmoituspohjaiset juridiset sukupuolimerkinnät tuskin poistaisivat sukupuoleen perustuvaa syrjintää maailmasta. Yksi syy on se, ettei syrjintä yleensä perustu mihinkään juridisiin merkintöihin. Kuten aiemmin jo kävimme läpi, ihmisillä on ilmiömäinen kyky tunnistaa toisten biologinen sukupuoli pelkästään katsomalla heitä – virallisten asiakirjojen näkeminen ei ole edellytys sille eikä siis myös ennakkoehto syrjinnän tapahtumiselle.

Jokainen tiukan vanhoillisessa yhteisössä elänyt tai homovihaa kokenut tietää, ettei syrjintä pohjaudu subjektiivisesti koettuun sukupuoleen tai juridisiin merkintöihin, vaan (ainakin murrosiän läpikäyneiden tapauksessa) yleensä pelkältä vilkaisulta tunnistettavaan biologiseen sukupuoleen, ja sen pohjalta tehtyyn arvioon sukupuoliroolien rikkomisesta. Kun nainen on kokenut syrjintää konservatiiviuskovaisessa yhteisössä tai homopari on pahoinpidelty kadulla, sitä ei ole edeltänyt kohteiden nais- ja miestyypillisten sukupuoliominaisuuksien, kokemusmaailmaan ja identiteettinimikkeiden kartoitus, vaan prosessi on valitettavasti huomattavasti suoraviivaisempi.

Mutta palataanpa asiaan, sillä Tyrniluodon vision päättävä lause on erityisen kiinnostava edellä tarjotun ”elä ja anna elää” -eetoksen kannalta: Ajatus seksuaalisuuden käsitteistön uudelleenmäärittelystä herättää asiaan perehtymättömässä rivilukijassa ehkä lähinnä hämmennystä, mutta meille muille se on ikävä kyllä yllättävä lähinnä harvinaisessa peittelemättömyydessään.

Tosiaan, kun kaksijakoisesta biologisesta sukupuolesta maalataan päämäärätietoisesti kuvaa jonkinlaisena vaikeaselkoisena jatkumona ja harhakuvana – ja kun käsitys julistetaan ajoittain jopa vihapuheeksi – sen vääjäämätön seuraus on, että myös seksuaalisen suuntautumisen käsitteet hämärtyvät: Ainoana hyväksyttävänä jakolinjana hetero- ja homoseksuaalisuudelle (sikäli kun kyseisiä sanoja on ylipäätään enää edes suotavaa edes käyttää) on biologisen sukupuolen sijasta subjektiivisesti määrittyvä sukupuoli-identiteetti.

Kuten Tyrniluodon kirjoituksesta havaitsemme, joillekin uudelleenmäärittelyssä ei ole kyse pelkästään heidän ajamansa politiikan luonnollisista (vaikkakin ehkä joissakin tapauksissa tahattomista) seuraamuksista, vaan myös tiedostetusta, itseisarvoisesta ja julkilausutusta tavoitteesta. Tällaisten tavoitteiden kohdalla tuskin voidaan puhua enää perusliberaalista ”elä ja anna elää” -periaatteesta.

No mutta mitä vikaa tällaisessa uudelleenmäärittelyssä sitten käytännössä on? Esimerkiksi meille lesboille, homoille ja biseksuaaleille paljonkin, sillä seksuaalisen suuntautumisen käsitteiden hämärtyminen hämärtää myös käsitystämme meitä kohtaavista yhteiskunnallisista ongelmista, mahdollisuudesta ratkoa niitä ja yleisesti ottaen järjestäytyä rajoiltaan käsitettävänä yhteisönä.

Konflikti ei ole realisoitunut pelkkänä arkielämästä irrallisena teoreettisena väittelynä: Kuten wokeen ennalta-arvattavasti liittyy, uuden, vahvasti poliittisen sukupuolikäsityksen ajamisesta on seurannut myös selvää leimaamista ja ulossulkemista. Suomessa keskustelun sävy on säilynyt toistaiseksi maltillisempana (tai ainakin se on rajoittunut lähinnä vähemmistöyhteisöjen sisälle, katso esim. tämä QX.fi:n artikkeli) mutta esimerkiksi Iso-Britanniassa tilanne on jo pitkään ollut aivan toinen.

Ulkomailla meitä, joiden seksuaalisuudelle biologinen sukupuoli on edelleen sukupuoli-identiteettiä merkitsevämpi tekijä, on jo pitkään nimitelty milloin genitaalifetisisteiksi, transfoobikoiksi ja vaikkapa syrjintää harjoittaviksi seksuaalisiksi rasisteiksi. Nimittely, leimaaminen ja ulossulkeminen on tapahtunut usein vieläpä oman, näennäisesti yhtenäisen ja auvoisen ”LGBT+-yhteisömme” sisällä. Etenkin lesboille seuranhakuun keskittyvien ja muiden yhteisöllisten tapahtumien järjestäminen on tehty lähestulkoon mahdottomaksi.

Se on pitkälti tämä kehitys, joka teki gender-kriittisen LGB Alliancen perustamisen välttämättömäksi.  

Huomattavasti useampaa ihmistä sen sijaan koskee koko nais- ja miessukupuolen uudelleenmäärittely samassa hengessä – usein vieläpä aika karkeaan ja ”elimellistävään” sävyyn. Naiset ja miehet ovat nykyään milloin vulvallisia, munasarjallisia, menstruoijia, peniksellisiä, synnyttäjiä ja siittäjiä. Kuten kirjailija J. K. Rowling asian kuuluisasti tiivisti: “’People who menstruate?’ I’m sure there used to be a word for those people. Someone help me out. Wumben? Wimpund? Woomud?”

On surullista, mutta ei ehkä yllättävää, että juhlapuheissa itsemäärittelyn puolesta liputtavat tahot eivät suinkaan näytä pitävän sitä johdonmukaisena itseisarvona ja oikeutena kaikille. Muita ihmisiä kuin sukupuolivähemmistöihin kuuluvia voi ilmeisesti nimitellä milloin miksikin heidän tunteistaan sen suuremmin välittämättä.

Suomi ansaitsee korkeatasoisempaa keskustelua ja aktivismia trans-asian tiimoille. Linda Hartin asiallinen, faktapitoinen ja leimaamista välttävä essee oli hyvä alku kohti parempaa.