Miksi Pride ärsyttää?

Miksi Pride ärsyttää?

Oma (melko kiireellä kirjoitettu) panokseni bloggari Tulenhengen 19.6.2022 ilmestyneeseen kokoomatekstiin nimeltä Miksi Pride ärsyttää? Koska hänen bloginsa näyttää olevan tauolla, postaan sen tänne omalle sivullenikin. Kirjoitin sen nimimerkillä "Homomies kolmissakymmenissä".

Pride (ja valtavirran sateenkaariliike laajemmin) on intersektionaalinen

Yksi syy, miksi tunnen vieraantuneeni Pride-tapahtumakulttuurista, on sen yhä selkeämpi yhteen nivoutuminen laajemman laitavasemmiston woke-kulttuurin kanssa. Se on selkeästi luettavissa sekä itse pridejen virallisesta ohjelmistomateriaaleista että priden yhteydessä esitetyistä mediapuheenvuoroista. Implisiittisenä oletuksena on, että seksuaalivähemmistöön kuuluminen merkitsee luontevasti sitä, että kannattaa kaikkia intersektionaalisuuteen kuuluvia poliittisia positioita. Viimeistään vuonna 2022 voi sanoa, että pride on intersektionaalien suuri seksuaalissävytteinen juhla, jolla on lähinnä tausta homotapahtumana.

Aivan viime vuosina tämä on tietysti konkretisoitunut sateenkaarilippujen läpikäymässä muodonmuutoksessa, jonka yhteydessä klassiseen kuvioon on ympätty lisää koko joukko seksuaalisuuteen (ja spesifimmin ”klassiseen” HLBT-väestöön) liittymätöntä sälää. Kyseinen muodonmuutos on tehnyt lipusta paitsi rumemman myös symbolisesti sekavan. Plussapuolena tälle kehitykselle voisi toki nähdä sen, että woke-väen kolonisoidessa lipun omilla lisäväreillään, me wanhan ajan homot sun muut saatamme mahdollisesti loppupeleissä pitää vanhan, syrjiväksi koetun lipun itsellämme.

On tietysti täysin ymmärrettäviä historiallisia syitä, miksi varsinkin vanhemman sukupolven homot (sun muut) tuntevat tiettyä lojaliteettia vasemmistoa kohtaan ja jo pelkästä tottumuksesta näkevät sen itselleen eräänlaisena poliittisena perheenä – olihan lähinnä vasemmisto se osapuoli, joka ajoi meidän asiaamme monet vuosikymmenet. Tällaisesta pitkäkestoisesta ”aseveljeydestä” on vaikea oppia ulos, eikä se välttämättä ole jokaiselle yksilölle pelkäksi hyväksikään, mikäli hän saa poliittisen uskollisuutensa kautta koettua tiettyä turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja kokee sen kautta kykenevänsä ankkuroimaan maailmankatsomuksensa johonkin itseään paljon suurempaan ja jykevämpään.

Toisaalta, mikäli vasemmistolaisten tavoitteena oli (itselleen uskollisen poliittisen vasalliryhmän koulimisen sijaan) aidon tasa-arvon saavuttaminen, on heidän lopulta hyväksyttävä se tosiasia, että tasa-arvo merkitsee myös mahdollisuutta poliittiseen yksilöllisyyteen: seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen ei kaiken järjen mukaan voi vuonna 2022 itsessään merkitä koko valtavirtavasemmistolaisen poliittisen uskomuspaketin omaksumista, mikä kokonaisuudessaan käsittäisi asenteiden ja viitekehysten omaksumista sellaisissa intersektionaalisissa huolenaiheissa kuten maahanmuutto, feminismi, queer-ajattelu, antikapitalismi ja ympäristöliike.

Itse asiassa erityisesti seksuaalivähemmistöillä on mielestäni joitain hyviä syitä suhtautua nihkeästi tiettyihin osiin vasemmiston ajamasta politiikasta. Valtavirran transpolitiikan ongelmista (ja siitä miten se on ristiriidassa LHB-väen, ja laajemmin naisten, intressien kanssa) oletkin kirjoittanut perusteellisesti, mutta ”ongelmallisuuksia” on muitakin: On esimerkiksi hyvin kyseenalaista, etteikö laajamittaisella maahanmuutolla maailman konservatiivisimmista (ja homovastaisimmista) maista voisi olla negatiivisia seurauksia mm. seksuaalivähemmistöjen katuturvallisuudelle. Tunnen itsekin maahanmuuttajataustaisia homoja, jotka ovat kertoneet siitä konkreettisesta väkivallan uhasta, jota he ovat tunteneet ”omiensa” taholta. Toisekseen, miehiä rakastavana miehenä en näe meille psykologisesti terveellisenä tukea aatetta (vallalla olevaa feminismin koulukuntaa), joka käsittelee miehiä ja maskuliinisuutta lähestulkoon ainoastaan patologisoivasti ja negatiiviseen sävyyn.

Mitä tulee nykyvasemmiston suosimaan queer-teoriaan, en allekirjoita mielekkääksi siihen kuuluvaa pyrkimystä kaiken sukupuolisuuteen liittyvän normatiivisuuden itsetarkoitukselliseen purkamiseen ja kyseenalaistamiseen. Queer-ajattelun lainalaisuudet huomioon ottaen olikin vääjäämätöntä, että itse homoseksuaalisuuden käsitteestäkin tulisi queer-väelle lopulta ”ongelmallinen”, sillä silmäyksellä, kun ilmaantuisi (intersektionaalisella asteikolla sorretumpi) ryhmä, joka kokisi sen rajoittavan omia seksuaalisia mahdollisuuksiaan (ns. ”puuvillakatto”). (Klassisesti määritellyn) HLBT-väen asiaa on vaikea ajaa, jos H, L, B ja T ovat kategorioina dekonstruoitu käytännössä sisällöttömiksi.

Kulkue-ekshibitionismi

Jos minut valittaisiin jonain päivänä pride-diktaattoriksi, antaisin mahtikäskyn kaikille osallistujille saapua paikalle parhaissa pyhäkoulutamineissaan. Onhan pridessa kyse (tai ainakin jossakin vaiheessa oli) meidän asiaamme keskittyvä juhlaviikko ja ihmisoikeustapahtuma, ja siksi – halusimme tai emme - kulkue ja sitä ympäröivät tapahtumat toimivat samalla ikkunana yhteiskunnan valtavirralle yhteisöömme ja alakulttuuriimme.

Koska pridella on roolinsa seksuaalivähemmistöjen julkisuuskuvan muodostamisessa, ei yksittäisten ihmisten tai ihmisjoukkojen ylilyönnit sen kontekstissa ole ainoastaan heidän oma asiansa. Mieleen tulee esimerkiksi surullisenkuuluisat kuvat miesjoukoista kontallaan talutushihnoissa ja nahkakoiravetimissä, jotka leviävät konservatiivien suosimissa ”vaihtoehtomedioissa”, mihin ne on valittu ilmiselvästä tarkoituksena iskostaa vihaa ja vastenmielisyyttä meitä kohtaan. Tällaisten ekshibitionististen ylilyöntien jälkimainingit voivat olla erityisen vahingollisia Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella, missä asenteet meitä kohtaan ovat yleensä entisestään vähintään nihkeitä, ellei suorastaan avoimen vihamielisiä. Paikalliset homovihaajat kyllä tietävät, mistä tällaista materiaalia löytää ja miten sitä hyödynnetään.

Jos puhutaan paikallisemmasta tasosta, on hyvä pitää mielessä, ettei tällainen omien fetissien julkinen esittely ole pelkkä solipsistinen itseilmaisun teko vailla kohdetta, vaan sillä on kyllä vaikutuksensa myös muiden viihtyvyyteen keskikaupungin julkisessa tilassa (jossa ainakin kuulemani mukaan liikkuu lapsiperheitäkin).

Mutta eikö olisi syrjintää sulkea ulos kinkyt ja fetisistit (+turrit, queerit sun muut) pride-kulkueista? Eikö tapoihinsa kangistuneet konservatiivit voi yhtä hyvin pahoittaa mielensä siitä, kun näkevät miesparin Mannerheimintiellä kävelemässä käsi kädessä ja vaikkapa antamassa toisilleen suukon? Miksi tasa-arvon hengessä järjestettyjä kulkueita pitäisi säätää heidän maulleen sopiviksi?

No, tähän minä vastaisin, että seksuaalinen suuntautuminen (saati transsukupuolisuus ”vanhanaikaisesti” määriteltynä) ja fetisismi ja kink eivät yksinkertaisesti ole ilmiöinä rinnastettavissa toisiinsa. Seksuaalisessa suuntautumisessahan ei ole kyse pelkästään tavasta harrastaa seksiä (vaikka joidenkin ihmisten käyttäytymisen perusteella voisi toisin olettaa) vaan myös rakkaudesta, siitä kenen kanssa haluaa solmia elämänsä merkityksellisimmän suhteen. Ei vaadi kovin kummoisia ponnistuksia olla avautumatta viime sunnuntain sidonta- ja kakkaleikeistä työpaikan kahvipöydässä, mutta omien treffi-, seurustelu- ja asuinkumppaninsa sukupuolen salaaminen kollegoilta voi vaatia kokonaisen työsuhteen kestoista fakiirimaista kiertelyä, kaartelua -suoranaisesta valehtelusta puhumattakaan. Toisten seurustelu- ja elämänkumppanit ovat kuitenkin asia, mistä ihmiset yleensä tuntevat tietynasteista uteliaisuutta, ja mistä keskustelu usein lähentää ihmisiä toisiinsa.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että mielestäni on täysin käsittämätöntä, että ihmiset ylipäätään haluavat tehdä fetisseistään ja kinkeistään julkista tietoa, haluavat normalisoida ne. Oman ymmärrykseni mukaan seksuaaliseen jännitteeseen kuuluu olennaisesti tunne ja tieto henkilökohtaisen ja julkisen, salatun ja jaetun elämän sekä yleisesti hyväksyttyjen ja transgressiivisten aktien raja-aidoista. Siinä vaiheessa, kun valjakkoleikeistä tehdään Mannerheimintiellä esiteltävä (ja sentimentaalisella kukkahattumoralismilla kaikelta kritiikiltä suojeltu) harraste, se menettää tyystin subversiivisen kiihottavan voimansa. Lopputuloksena on, että siitä kicksinsä saava ”alan väki” joutuu lopulta etsimään jotain muuta, jotain, joka olisi säilyttänyt jännittävän ”ei-hyväksyttävyytensä” - vaikkapa ne edellä mainitut kakkaleikit. Loppupeleissä tietty julkisen tilan säädyllisyyden normi tekee kinkyille ja fetisisteillekin hyvää.

Kuten lukija on saattanutkin jo tästä tekstistä päätellä, olen temperamentiltani melko konservatiivinen. Toisaalta, hyväksyn kuitenkin, että monen vuosikymmenen kulttuurievoluution tuloksena pride on saavuttanut tietyn ”riehakkaan karnevalistisen” muodon, johon kuuluu kuitenkin olennaisesti tietynasteinen arkielämään kuuluvien rajojen koetteleminen ja nurinpäin kääntäminen. Sikäli kun tämä koetaan keskeisenä Pride-kokemukselle, en toki haluaisi pilata sitä vaatimalla osallistujilta kuristavaa porvarillista kunnioitettavuutta (saati niitä pyhäkoulutamineita).

Jos haluttaisiin tutkia, minne soveliaan ja liiallisen rajat voisivat vaikkapa pride-kulkueessa sijoittua, voisi olla hyödyllistä miettiä vaikkapa Mardi Gras -karnevaaleja, joissa myös (ainakin Etelä-Amerikassa) on tapana esitellä viljalti paljasta pintaa. Kun miettii omaa pride-asuaan, on hyvä pohtia millaisesta pukeutumisesta voisi niissä joutua ongelmiin. Tällä kriteerillä harkittuna veikkaisin, että perinteiset yläosattomat nahkahomot henkseleineen menisivät vielä läpi, koiravaljakot varmaankaan eivät. Jos fetisistit, kinkyt, turrit sun muut haluavat marssia kaupungin keskustassa, olisi kaikille paras ratkaisu, jos he perustaisivat oman tapahtumansa, eivätkä imisi itselleen validioivaa jälkihehkua meidän aikoinaan kipeän tarpeellisesta ihmisoikeustaistelustamme. Seisköön heidän asiansa ja aatteensa omilla jaloillaan (tai tassuillaan, sorkillaan...).

Sitä odotellessa olen enimmäkseen hyväksynyt sen, että minun ja priden tiet ovat nyt erkaantuneet